mastodon 4.7.3Yliopistonlehtori Liedosta, runoilija, muusikko, they/he. Täällä tuuttailen mitä tuuttailen.
Englanninkielisessä Fediversessä kirjoitan harvakseltaan tutkimukseen liittyvistä asioista: @LehtoriTuomo@mstdn.social
Kiinnostuksen kohteina mm. psykologia, lukeminen, katseenseuranta, kirjallisuus, pelit, musiikki (metal, alternative, punk, folk, electronic, experimental...), oikeudenmukaisuus, ilmastokatastrofi
Olen parin viikon päästä lasten tiedeillassa. Ideana on, että joka kuukausi joku Turun yliopiston tutkija esittää n. 10-vuotiaille lapsille ja näiden vanhemmille omasta tutkimuksestaan alustuksen, minkä jälkeen on erilaisia aiheeseen liittyviä aktiviteetteja lapsille. Valmistelin juuri esitystäni katseenseurannasta ja lukemisesta. Tosi kivaa puuhaa miettiä, mikä on olennaista ja kiinnostavaa sekä miten kertoa aiheesta ikätasoisesti, muttei liikaa yksinkertaistaen.
Olen hiljalleen ymmärtänyt, etten ole neurotyypillinen. Olen tunnistanut erinäisiä autistisia piirteitä itsessäni jo pitkään. Vanhat stereotypiat ovat vain ohjanneet kokonaisuuden tulkintaa väärään suuntaan: minähän vaikkapa suorastaan rakastan katsekontaktia. Lisäksi lapsuudestani tiesin lapsen, joka oli kuulemma autisti. Hän ei puhunut tai kävellyt. Viime vuosina olen alkanut tajuamaan kirjoa paremmin. Eilen @ReimanSaara@mementomori.social tuutti sai minut tajuamaan, että minähän stimmaan!
@ReimanSaara@mementomori.social Thanks a lot! I've already been following some people here but now started following the actually autistic hashtag.
There are certainly several things that have made me think about my neurotype, as I do relate to many things I've already encountered. I guess it's the lack of some stereotypical traits (for example, I just love eye contact) that I haven't thought I might be autistic until relatively recently. I currently like to think I'm in a liminal space.
@ReimanSaara@mementomori.social I've been working on self discovery after realizing I'm somewhere between neurotypicality and diagnosable autism. Most internet tests put me in between, some in the NT territory. Before this post, I didn't think I stim. But now...
Are all those subtle things I do with my hands stimming? Or the things I do with any fabric strings, for instance when watching TV, be it on clothes or a blanket? Or what I did with my mouth when I was a kid? Or...
Thanks a lot for this pointer!
En ole varsinaisesti kauhuleffafani, mutta tykkään joskus katsoa etenkin yliluonnollista kauhua. Pidän värinöistä, joita ne aiheuttavat. Syksyt ovat tähän parasta aikaa, Halloweenkin lähestyy.
Eilen puolisoni oli iltavuorossa, ja ajattelin katsoa yhden elokuvan. Kun ensimmäinen värinäkohtaus tuli, totesin saman tien "Nope! Ei nyt!" Aivan, olen katsonut kauhuleffat aina jonkun kanssa. Kenties ikäkin jo vaikuttaa, olen huomannut suuntaavani yhä enemmän kohti positiivista katsottavaa.
Istuin sohvalla kirjoittamassa päiväkirjaani, koiranpentu kerällä vieressäni. Pieraisin, koira havahtui. Ensin käänsi päänsä minun takapuoltani kohti, sitten omaansa, haistoi. Totesi selvästi syyllisen olevan vieressään, sillä kääntyi taas haistelemaan minua. Nauratti kovasti; onneksi pystyi hajun perusteella päättelemään, kumpi päästi.
Aloitin kirjoittamaan päiväkirjaa lukion toisella. Alussa kirjoitin vihkoon yksittäisiä rivejä. Yliopisto-opintojen alettua siirryin pitämään päiväkirjaa tietokoneella muutamaksi vuodeksi. Vuosituhannen vaihteen jälkeen tapasin tulevan ex-vaimoni ja kirjoittaminen jäi joksikin aikaa. 2002 elvytin taas kirjoittamisen, palasin paperimuotoon. Paikoitellen kirjoittaminen meni ihan yli, pakonomaiseksi. Täytin vihkoja hurjalla tahdilla. 1/2
Meillä on kotona lemmikkikamera, josta voi tarkistaa koiranpennun kuulumiset, kun ei olla kotona. Äsken vilkaisin, mitä pentu puuhaa. Hän kurkotteli olohuoneen pöydälle. Zoomasin nähdäkseni, mitä tavoitellaan. Ahaa, namikippo on jäänyt nostamatta kaapin päälle. Menkööt vaikkapa kansainvälisen eläinten päivän piikkiin.
Tämä on toinen kerta, kun hän löytää namikipon itse. Molemmilla kerroilla se on ollut juuri täytetty...
Yksi autismikirjoon liittyvä stereotypia, jota en ole tunnistanut itsestäni, on hyperfokus (saa korjata, jos käytän termiä väärin). Eihän minulla ole ollut erikoismielenkiinnon kohteita! Eihän toki siitä ole ollut kyse, kun olen uppoutunut GeneRallyn maailmaan niin syvälle, että olen voittanut peräti kaksi maailmanmestaruutta... Olen myös infodumpannut aiheesta tietyille läheisille, mutta jättänyt valtaosan ihmisistä dumppauksen ulkopuolelle, koska ymmärtänyt, ettei se heitä kiinnosta.
Vaikka vanhojen päiväkirjojen lukeminen oli lähtökohtaisesti kivaa, oli välissä varsin tylsiä, toisteisia osioita. Sitten oli ne kaudet, jolloin elämä ei ollut helppoa. Erinäisiä asioita tuli itkettyä uudestaan, vuosikausien jälkeen. Osana terapiaprosessia päiväkirjat olivat korvaamaton apu. Niin paljon oli jo ehtinyt unohtumaan. Toisaalta eletty elämä oli tuonut perspektiiviä vanhoihin tapahtumiin. Jatkanen päiväkirjojen kirjoittamista niin kauan kuin kynä pysyy kädessä.